Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Winter Cup Show Jumping 27.02.2019

Daelwyn järjestää kaikille avoimet ERJ:n alaiset tarinakilpailut
27.02.2019 - VIP 25.02.2019
Vastuuhenkilönä ja tuomarina toimii Sonja VRL-11911 (sonjavirtuaali@gmail.com)

30 osallistujaa / luokka
3 hevosta / luokka / omistaja
2 luokkaa / hevonen
✧ VRL-tunnus pakollinen, VH-tunnus vapaaehtoinen

   

Osallistuminen

Mailitse sonjavirtuaali@gmail.com otsikolla Winter Cup ERJ
Osallistumismuoto: Luokka nro: taso
Ratsastaja (VRL-00000) - Hevonen VH00-000-0000
Tuotos

Tapahtuman kuvaus & luokat

Tervetuloa viettämään sydäntalvea henkeäsalpaavan upeisiin vuoristo- ja nummimaisemiin Pohjois-Walesiin Daelwynin ratsutilalle! Snowdonian kansallispuiston ja Mount Snowdonin kupeessa sijaitsevalle tallille joutuu tovin ajamaan mutkaisia teitä pitkin, mutta kohde on varmasti vierailun arvoinen - ja ennen kaikkea Winter Cup on kilpailu, jota et voi kokea missään muualla! Jätä liian kireä hiusverkko kotiin ja kiristä sen sijaan hokit, sillä luvassa on vauhtia, hauskanpitoa ja lumituiskua! Lämmitetyn maneesin sijaan kilpailut sijoittuvat lumisille numminiityille, jotka on aurattu ja tampattu täydelliseksi ratsastuskentäksi. Winter Cupissa ratsastetaan lauantaina rataesteitä ja sunnuntaina kouluratsastusta - tervetuloa mukaan maailman joka kolkasta!

Jokaisessa luokassa ratsukko voi itse päättää tasonsa seuraavista: 60, 80, 100, 120, 140 tai 160 cm

Luokka 1. Ei sitä ihan joka päivä tule hypättyä esteitä lumisella pellolla vuorten ympäröimänä! Takana pitkä matka mutkateillä, yliraikas vuori-ilma, napakka pakkanen ja ne ihanat maisemat vielä häiritsemässä... Sanomattakin selvää, että olosuhteet saattoivat vaikuttaa suoritukseen niin hyvässä kuin pahassa. Kumpi oli hämmästyneempi, sinä vai hevonen, ja mitä siitä seurasi?
Mielikuvituksellisin ja viihdyttävin tarina voittakoot! Suosituspituus 50-200 sanaa.

Luokka 2. Anteeksi mikä?!? Muut kilpailun esteet näyttävät kyllä tuiki tavallisilta rataesteiltä, mutta ensimmäisessä on jotain epäilyttävää sekä sinun että ratsusi mielestä. Sehän on piru vie rakennettu lumesta koko este ja jäädytetty sileäksi! Miten kävi, oliko lumikammotus ihan piece of cake vai tuliko niin sanotusti jäinen loppu?
Nyt kaivataan kielellistä nokkeluutta ja mukaansatempaavaa kuvailua! Suosituspituutta ei ole.

Luokka 3. Joko ennen tai jälkeen oman kilpasuorituksen on erinomaista aikaa käydä seikkailemassa vuorille kohoavilla maastoreiteillä. Päätit lähteä reippaasti matkaan ihan kahdestaan ratsusi kanssa, sillä millainen uuno pitää olla, ettei kartan ja opastekylttien avulla selviäisi? Lumiset vuoret kuitenkin yllättävät monella tapaa... Kerro seikkailustanne! Kilpatasoa ei tarvitse tässä luokassa ilmoittaa.
Jännittävin ja kiehtovin kertomus nappaa potin! Suosituspituus 100+ ellei jopa 200+ sanaa. Ratsukon estetasoa ei tarvitse ilmoitaa.

Osallistujat / tulokset

Luokka 1. (3 osallistujaa, 1 sijoittunut)

1. sija: Nikki (VRL-14085) - Gillian Dfrwdllwgynn Rhyd VH18-026-0112 (80)

Valjakkoajokilpailut Danan kanssa olivat sujuneet paremmin, kuin olin odottanut, mutta nyt edessä oli uusi koitos; Ensimmäiset kilpailut ratsain! Loistava ystäväni Sonja emännöi Winter Cupia pitkän matkan päässä Pohjois-Walesissa asti, mutta eihän minun auttanut kuin pakata hevoset lentokoneeseen ja lentää pohjoiseen Sisilian kauniilta rannikolta.

Paloautonpunainen prinsessani oli aina, siis ihan aina, ollut hienostunut ja rauhallinen neitokainen, mutta Walesin lumet nähdessään se hyppäsi kuin sähköjänis - ja minä säikähdyksissäni tietysti päästin irti riimunnarusta -, ja sukelsi lumeen kierimään. Suuri poni taantui hyvän hajun löytäneeksi pikkukoiraksi ja kiemuroi sydämensä kyllyydestä hangessa, neljä jalkaa huitoen mihin suuntaan sattui. Muutuin Dananpunaiseksi kasvoistani, kun tajusin, että puolet Daelwynin tallityöntekijöistä tuijottivat huvittuneina minun poniani.

Voi Luoja... Jos luulin, että lumessa pyöriminen oli Danan ainoa ässä tällä reissulla, niin voi pojat, että olin väärässä! Alkurata kevyellä lumella oli mennyt loistavasti, mutta kesken rata lumi syveni hieman. Eihän se oikeaa vuoristoponi-Danaa kuitenkaan hidastanut; Paloautoni päätti loikkia jäniksen tavoin eteenpäin lumessa. Loikka, loikka, loikka, isoloikka, loikka, loikka... Ainoa ajatus loppuradan ajan päässäni oli, että mitähän ihmettä katsojat ajattelisivat? Voittoa ei tällä menolla varmasti tarvitsisi edes ajatella...

Tuomarin kommentti: Ihana paloauto sulla, ei voinut kuin hymyillä tälle kertomukselle! Näen sieluni silmin vuoristoponisi jänisloikat... Eikai sillä tyylillä niin väliä, jos selviää maaliin?

 

2. sija: Salma (VRL-13360) - Bonnie KN (100)

KISAHOITAJAN WHATSAPP-VIESTEISTÄ POIMITTUA

klo 11:29

No nyt ne starttaa.

klo 11:29

Olis pitänyt ottaa oikee kamera mukaan, täällä on törkeen kaunista.

[Kuva, jossa on korkeita valkokuorisia vuoria ja niiden edessä iso luminen niitty, jolle on rakennettu esterata. Kuvan keskellä valkoisenharmaa suhahdus, joka saattaa olla ratsukko tai sitten ei.]

klo 11:30

Mulla on kengissä sellaset lämpöpalaset, jotka about pelastaa hengen. Tulisin muuten kotiin kolmen varpaan varassa.

klo 11:30

Yks juttu unohdettiin ottaa huomioon

klo 11:30

Ootko ikinä ajatellu, että hevonen vois olla korkeenpaikankammoinen

klo 11:30

Etenkään estehevonen

klo 11:33

Terkut kotiin! Hyvin meni. Vika este oli jyrkännettä päin, ihan siinä sen vieressä. Siitä oli hyvät näkymät alas kylään. Bonnie kai luuli kesken hypyn, että lentää rinteeltä alas. Se vaihto suuntaa ilmassa ja Salma lensi kyljelle.

klo 11:34

Mutta Bonnie oli siitä hyvä, että laukkas suoraan maaliviivan yli ja Salma tippu vasta sen jälkeen. Ei tullut edes hylsyä!

klo 11:35

[Kuva, jossa harmaankimo poni ja leveästi hymyilevä ratsastaja lunta kypärässään.]

Tuomarin kommentti: Omalaatuinen ja hauska tuotos! Viestiketju on kivasti rakennettu ja kuvasi koko päivän alusta loppuun, pystyin kuvittelemaan tilanteet silmieni edessä. Onneksi kuski putosi vasta maaliviivan jälkeen, huippu juttu!
 

3. sija: Oresama (VRL-02753) - Grindelwald (60)

Gellert maiskutteli kuolaimiaan. Se sai ravata kerran kentän ympäri ennen kuin suorituksemme varsinaisesti alkoi. Nuorella hevosella oli ihanaa käydä pikkukisoissa, kun tilanne ei ollut niin vakava. Sai vähän kokeilla ja tutustua paikkaan.

Tuomarit olivat olleet tosi ymmärtäväisiä. Ravailkaa vain, he olivat sanoneet, koska onhan tällainen vuoristomaisema ihan erilainen ja kaiutkin niin poikkeavia, että nuori hevonen saattaa vallan pelätä. Yritin olla hymyilemättä partaani ja nyökyttelin vakavana. Nyt ei ollut oikea hetki sanoa, että asuimme Inzellissä. Falkenstein-vuori alkoi kohota kirjaimellisesti takapihaltamme. Kesäisin Gellert tapasi helpottaa kutinaansa hinkkaamalla kylkiään Falkensteinin jyrkkään rinteeseen.

Ei, ei meidän suoritustamme tosiaankaan vuoristo pilannut, vaan Gellertin uteliaisuuden ja minun ylimielisyyteni tehokas yhdistelmä. Näin kyllä miten lunta alkoi vyöryä vuorenrinteeltä. Ehdin keskittyä siihenkin, koska Gellertin hyppyvauhti ei päätä huimaa, onhan se shirenhevosvauva. Gellertkin vilkaisi pientä vaaratonta vyörymää - ja veti sitten käsijarrusta. En tosiaankaan tiedä, mitä se hömelö kuvitteli näkevänsä, mutta niin minä vain humpsahdin sen niskan ja viimeisen esteen ylitse ilman ratsua. Kun kömmin jaloilleni, Gellertin korvat osoittivat ilahtuneesti vyörymää kohti ja sen pää oli pystyssä. Ehkä se luuli näkevänsä tarhakaverinsa Aureliuksen, joka oli yhtä valkoinen, yhtä vaaraton, yhtä iso ja yhtä kömpelö kuin vuorenrinnettä vyöryvä lumikasa, mistä sen tietää? En voinut tietenkään suuttua vauvalleni. Annoin sille niin partaisen ja pistelevän pusun nenänpieleen, että se aivasti, ja johdattelin sen sitten pois seuraavan, toivottavasti meitä paremmin onnistuvan ratsukon tieltä. 

Tuomarin kommentti: Maailman sympaattisin shirevauva sulla, aivan ihana kertomus. Lumivyöry olisi todellakin yllättänyt kokeneemmankin ratsun! Ja nyt palan halusta tavata tavata Aureliuksen - kuulostaa tyyppiseltäni hevoselta!

 

Luokka 2. (4 osallistujaa, 1 sijoittunut)

1.sija: Tinu (VRL-05594) - Trullin Nelinde VH17-029-0239

Saavuimme nuoren Nelini kanssa reipasta ja ilmavaa hölkkää kilpailuareenalle. Heti portin ohitettuamme ruunikkoni vetäisi liinat tiskiin, suunnaten kauhistuneen katseensa kohti kentällä pönöttävää massiivista estettä. Ratsuni reaktio oli yllättävä, sillä tätä ennen eteen ei ollut tullut estettä, jota Neli olisi pelännyt!

Sileäksi jäädytetty este oli rakennettu lumesta ja auringonvalo heijastui sen kiiltävästä peilipinnasta miljoonien pienten timanttien lailla. Komea estehän se oli, sitä ei käy kiistäminen, mutta pirulainen osasi kyllä häikäistä sopivasti silmään ja loisti varmaan kuuhun saakka. Ei ihmekään, että tähtipääni sitä hieman ihmetteli. Eipä tammaa hirveästi kiinnostanut estettä käydä tutkimassakaan, vaikka sille siihen tarjosin tilaisuutta ennen suorituksemme alkua. "Noh, herran haltuun sitten vain," ajattelin, kun aloitimme suorituksemme lähtömerkin jälkeen.

Kohti jäistä estettä laukatessamme pystyin tuntemaan tamman epävarmuuden. Olisi hauska tietää, mitä nuoren tamman mielessä tuolla hetkellä liikkui - sen korvat ainakin pyörivät sen verran vinhaa tahtia, että olin varma, että lähtisimme vähintäänkin lentoon. Yritin itse esittää tammalle kovin itsevarmaa, vaikka todellisuudessa olisin vain halunnut laittaa silmäni kiinni ja antaa ponin viedä. Kun viimein saavutimme esteen, tunsin tamman epäröivän ja himmaavan vauhtiaan. "Yli vaan, yli vaan!" huusin hädissäni tammalleni, joka joko viime hetkellä löysi rohkeutensa kohdata jäisen monumentin tai sai kunnon paskahalvauksen rääkäisystäni. Neli nimittäin loikkasi lopulta esteen sellaisella aropupuponnahduksella, ettei sellaista oltu varmaan ennen nähty! Kaikkea muuta kuin tyylipuhtaan hypyn ja laskeutumisen jälkeen jatkoimme muina miehinä loppuradan loppuun ja selvisimme maaliin virheettä.

Tuomarin kommentti: Aivan ihania kielikuvia ja vertauksia, suoraan tehtävänannon ytimeen! Mahtavaa, että kaiken huipuksi selvisitte yli esteestä, vaikkakin aropupuponnahduksella!
 

2. sija: Reita (VRL-02753) - Sand Pond (140)

"Kuule. Ei se ole sille ongelma", lähiratsastuskoulun eläköitynyt opettaja ja minun satunnaisesti työskentelevä valmentajani Riitta tokaisi. Se oli tarkoitettu rauhoittavaksi äänensävyksi, mutta Riitta olikin niin tomera persoona, että se kuulosti lähinnä torulta. Myös se miten hän taputti selkääni rohkaisevasti oli samanhenkistä kuin se, miten minä hakkaan mattoja mattopiiskalla.

"En mä uskokaan, että se Pondille on mikään ongelma", sanoin lumiestettä tuijottaen ja takahampaitani kauhusta yhteen purren, "vaan mulle."

"Pöh. Kuule Reita. Pysy vaan satulassa. Kyllä mun hevonen sut sitten kuskaa esteen yli."Olin ratsastanut Pondilla vain pari kertaa aiemmin ja silloinkin Riitan ratsastustunneilla. Se meni kuitenkin siinä uudessa paikassa ihan samalla tavalla kuin kotonaankin. Isoaskelinen ja jäykkä se oli, niin että ponnistukset osuivat lämmittelyssä melkein joka esteellä mihin sattui. Pond oli kuitenkin niin ylivertainen hyppääjä, ettei sellainen pikkuasia kuin surkea ratsastaja saanut sitä pudottamaan ainoatakaan puomia.

Onneksi se lumivalli oli varsinaisen radan ensimmäinen este. Muuten olisin jännittänyt sitä koko ajan ja pilannut koko suorituksen. Aurinko oli sillä tavalla pilvessä, että valo oli hyvin pehmeää. Vaikka yritin räpytellä silmiäni ja pudistella päätäni, en enää hahmottanut koko lumikasaa sitä lähestyessämme. Olisivat nyt vaikka kaataneet siihen jotain väriä päälle, ajattelin hätääntyen koko ajan enemmän. Vastuuttomat!

Seuraavien muutamien askeleiden aikana ehdin ajatella vaikka mitä. Paljonkohan joutuisin maksamaan Pondista Riitalle, jos se murtaisi jalkansa sillä ihan liian vaarallisella esteellä? Sattuisikohan minuun, jos putoaisin ja halvaantuisin? Pääsisiköhän sillä kielellä ohjattavalla halvaantuneiden moottoroidulla rullatuolilla koirien kanssa lenkille, vai joutuisinko antamaan koiratkin pois? Miltähän kuoleminen tuntuu?

Sitten Pond ponnisti. Se tapahtui askelta ennen kuin olin odottanut, ja sen voimakas ponnistus naskautti hampaani ikävästi yhteen ja löi ilmat pihalle keuhkoistani. Kun laskeuduimme, havaitsin puristavani satulan etukaarta. Sen takia olin siis yhä Pondin selässä. Ai vitsit, Reita, mitkä refleksit! Nyt pitäisi kyllä käydä tekemässä ennätys siihen reaktiopeliin, jossa naputellaan niitä erivärisiä nappuloita mahdollisimman nopeasti kun niihin syttyy valo!

Otin uudelleen kiinni Pondin ohjista, jotka olin näköjään pudottanut peloissani kokonaan otteestani. Kun kauhujen este oli takanapäin, nojauduin itse aavistuksen eteenpäin Pondin selässä ja pyysin lisää vauhtia. Vaikka suorituksemme ensimmäinen hyppy olikin ollut ihan kuraa, loppusta voisin oppia vielä jotain uutta. Sitä paitsi minulla oli kiire ratsastaa loppuun, jotta pääsisin valittamaan esteestä vielä ensin Riitalle ja sitten kisanjärjestäjille. Siihen pitäisi oikeasti ampua vaikka värikuulia ennen kuin kukaan muu ehtisi hyppäämään sitä! 

Tuomarin kommentti: Mekin täällä järjestystiimissä yritettiin vastustaa jäähirviötä, mutta ratamestari poistua vihellellen paikalta... Pahoittelut, ja onnittelut selviytymisestä! Kaikin puolin mainio tarina!
 

3. sija: Nikki (VRL-14085) - Gloomsdale Jon Bon Jovi VH18-017-0513 (60)

Bella ja hänen sukulaistyttönsä Emma olivat käyneet Sierrassa jo jonkin aikaa, ja tytön suosikiksi oli ehdottomasti muodostunut minun rakas Bonkkikseni, Sierran todennäköisesti arvokkain poniori - ehkä jopa yksi arvokkaimpia hevosia koko tallissa. Halusin kuitenkin ponin mukaani Walesiin kilpailemaan esteillä, joten Bella suostui lähtemään Emman kanssa mukaan. Tyttö oli sen verran osaava jo, että ehkä esterata suoriutuisi edes jotenkin, kun Tommyn tytär oli kipeänä... Ikinä ei pitäisi hankkia niin pieniä hevosia, että niiden ratsastajat sairastelevat jatkuvasti tai eivät omaa minkäänlaista keskittymiskykyä. Bonkkiksesta pitäisi kaiketi jalostaa iso ratsuponi.

Lento sujui suhteellisen hyvin - itse jättäydyin mahdollisimman kauas Emmasta. Ei tytössä mitään vikaan ollut, en vain yleisesti pitänyt nuorista lapsista. 25 ikävuoden jälkeen ne rupeavat olemaan jo ihan siedettäviä. Osa ainakin. Bonkkiksella esiintyi hieman jet lagia, mutta muutoin ori lensi kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä, ja tepastelipa se rokkikukon elkein Daelwynin pihaankin trailerista. Show-off.

Jätin Bonkkiksen Bellan ja Emman varustettavaksi, ja sillä aikaa hermoilin, join pari kuppia kahvia ja pureskelin kynsiäni. Paha tapa, pitäisi lopettaa. Harkitsin jo ensiapuhoitajan etsimistä, kun Emman ja Bonkkiksen lähtö lähestyi, niin kovasti minua hermoilutti. Entä jos orini katkaisi jalkansa? Tai jos Emma loukkaantuisi? Sitten se osui näkökenttääni. Ensimmäinen este. Täyttä jäätä. Näin mielessäni varmasti sata eri kauhuskenaariota siitä, kuinka Emma lentäisi nokka edellä peilijäähän, tai Bonkkiksen jalka osuisi esteeseen ja murtuisi, tai tai tai... Jouduin sulkemaan silmäni, kun Emma lähti ratsastamaan kohti ensimmäistä estettä. Varmuudeksi painoin vielä kasvoni käsiini ja vain odotin, kuinka kuulisin Bonkkiksen kiljuvan tuskissaan. Kului sekunti, toinenkin. Pisimmät sekunnit elämässäni koskaan. Sitten kuului naurua. Kirkasta, nuorta naurua, johon muutama yleisöstäkin liittyi lempeästi. Mitä?

Nostin katseeni ja ehdin nähdä vielä muutaman pienen pukin, jotka Jonkka heitti innoissaan esteen jälkeen. Se pärski ja jatkoi lennokkaassa laukassa seuraavalle esteelle, Emman heiluessa turvallisesti kyydissä. Meinasin aivan taatusti pyörtyä helpotuksesta, kun olin nähtävästi ollut ainoa, joka oli ollut huolissaan esteestä, enkä edes ollut radalla. Luojan kiitos.

Tuomarin kommentti: Eihän nyt Jon Bon Jovilta voisi vähempää odottaakaan, turhia panikoit! Huippukiva kertomus ja hyvää kuvailua - ja mahtavaa duunia Emma!
 

4. sija: Jonna (VRL-10531) - Tuiskulan Arsenikki (120)

Mikäs sen mukavampaa kuin estekilpailut upeissa vuoristomaisemissa aurinkoisessa pakkassäässä. Rataan tutustuessani intoni kuitenkin lopahti tyystin ja jäin vain toljottamaan ensimmäistä estettä. Saakeli vie se oli rakennettu pelkästä lumesta ja jäästä ja sitä lähestyttiinkin sellaisesta kulmasta, että aurinko oikein porotti päin silmiä. Este ei olisi paremmin voinut maastoutua ympäristöönsä ja jos sitä jo kävellen oli vaikea hahmottaa, ei kierroksilla käyvän hevosen selästä se ollut mikään läpihuutojuttu. Arsenikki syöksähteli, keuli ja pärski, itse yritin vain pysyä kyydissä ja ohjata hevosen jokseenkin oikeaan suuntaan. Arskatkin olivat jääneet kotiin ja kypärässä ei ollut lippaa nimeksikään asti suojaamaan silmiä, mutta kummasti me lähestyimme esteelle varsin suorin urin. Ori vain paahtoi hirveellä vauhdilla ja ajautui todella lähelle estettä, ennen kuin tajusi alkaa ponnistamaan. Hypyllä ei ollut pituutta minkään vertaa mutta korkeutta senkin edestä ja ihme kumma sekä ratsastaja että hevonen laskeutuivat yhtenä pakettina takaisin maankamaralle ja estekin taisi pysyä ainakin melkein yhtenä kappaleena.

Tuomarin kommentti: Sisulla siitä selviää, varsinkin suomalaisen kanssa! Laadukas ja kaikin puolin kiva tuotos, olin hengessä mukana jännittämässä esteen ylitystä!

 

Luokka 3. (3 osallistujaa, 1 sijoittunut)

1. sija: Salma (VRL-13360) - Bonnie KN

Millainen kaupunkilaistollo pitäisi olla, ettei pärjäisi Google Mapsin ja opastekylttien avulla pikku maastolenkillä vuoristomaisemissa? Kuka edes raaskisi jättää välistä mahdollisuuden ihailla lumikiteisiä rinteitä, kun edessä odotti paluu Suomeen ja kotitallin tuttuihin maastoihin?

Niin minä olin ajatellut. Mutta tässä sitä nyt oltiin, poni vatsaa myöten lumihangessa ja minä sen selässä pelkässä kisapaidassa. Ja samaa tahtia kuin pohjoiswalesilainen ilta tummui, nousi pistelevä pakkanen.

Bonnie hytisi allani. Sen kisasatula, jonka alle hiki oli jo aikoja sitten jäätynyt, narskahteli kun poni liikahteli allani. Olin yrittänyt pitää lämpöä yllä istumalla kevyessä istunnassa, mutta se oli kostautunut kahdella tavalla: lihaksia särki ja ne jumiutuivat kuin vanhan työjuhdan selkä. Yritin tähyillä puiden välistä valonpilkahdusta, mutta mitään ei näkynyt - toisella puolella vuorenrinne, josta pudotus sankkaan metsikköön, toisella puolella puiden loppumaton rivi.

Puristin vapisevat huulet yhteen. Miten olin saattanut olla niin tyhmä?

Olin ratsastanut Bonniella näköalapolulle suoraan starttimme jälkeen. Olin ollut huiman hyvällä tuulella, hikinen ja innostunut - Bonnie oli päästellyt reippaassa laukassa pitkin aurinkoista talvimaisemaa. Jossain vaiheessa hikosin niin, että päätin ottaa välikäynnit ja riisua kisatakin. Avasin takin kultanapit, päästin toisen käden ohjista ja heilautin käteni hihasta viileään pakkasilmaan.

Kun päästin toisen käden ohjasta Bonnie kavahti, hyppäsi sivuun ja nosti päänsä niin, että löin nenäni sen niskaan. Se lehahti pelästyneeseen laukkaan, enkä vauhdissa tajunnut muuta kuin sen, miten se hyppäsi polulta sivuun.

Ja nyt me rämmimme pimenevässä illassa ilman takkia ja puhelinta, joka oli pudonnut takin mukana.

Minua itketti. Mitä jos paleltuisin vuoristoon, ja tulevina viikkoina kisajärjestäjät saisivat etsiä meitä kunnes löytäisivät jääkalikan sisällään ennen niin mainio esteratsukko?

Äkkiä Bonnie terästäytyi niin, että melkein istahti takajaloilleen. Kohotin katseeni ja yritin tarkentaa samaan suuntaan, johon se katsoi. Ensin en nähnyt mitään, mutta sitten puiden välistä erottui hahmo - pitkä, leveäharteinen ja paksuun mustaan takkiin pukeutunut. Hahmo astui lähemmäs ja kysyi jotain kielellä, jota en ymmärtänyt.

”I’m lost”, huikkasin ilman läpi, vaikka minua oli alkanut hytisyttää entistä enemmän.

Nyt näin hänet paremmin. Hän oli minua paljon vanhempi, pitkä ja julmaotsainen, ja hänen silmiensä iirikset liikkuivat jatkuvasti kuin hän ei olisi voinut tarkentaa katsettaan. Kylmyys käsissäni ja rinnallani tuntui muuttaneen muotoaan. Äkkiä olisin halunnut vetää sanani takaisin, olla paljastamatta että olimme eksyksissä.

Mies sanoi jälleen jotain ja astui lähemmäs käsi ojossa. Iho oli rokonarpista ja repeillyttä, sairaan näköistä.

”I’m all right”, sanoin epävarmasti. ”Bye.”

Ennen kuin ehdin kääntää Bonnien, mies astui eteenpäin ja tarttui kiinni sen kuolainrenkaaseen. Tukahdutin huudahduksen. Hän katsoi minuun, antoi liikkuvien iiriksiensä kulkea ylitseni - ja alkoi sitten riisua paksua takkiaan.

Suljin silmäni. Mielessäni kulkivat kauhukuvat metsistä ja yksinäisistä kulkijoista ja oudoista vastaantulijoista. Mietin, tottelisiko Bonnie, jos yrittäisin riuhtaista sen laukkaan. Se tuntui seisovan aivan rauhallisena miehen otteessa.

Avasin silmäni vasta, kun ylleni laskeutui jotain lämmintä. Olin kavahtaa, ennen kuin tajusin, että mies oli heittänyt takkinsa ylleni. Hän seisoi vierelläni paksussa villapaidassa ja raaputti Bonnien harjamartoa minua katsellen.

Sitten hän kääntyi ja lähti taluttamaan Bonnieta puiden väliin.

En uskaltanut tehdä mitään. Bonnie kulki säyseänä kuin ratsastuskouluponi. En halunnut hypätä alas selästä ja juosta pakoon, en halunnut jättää Bonnieta - eikä siinä olisi ollut mitään järkeäkään, minun peräänihän mies olisi varmasti lähtenyt. Hän ei enää katsonut minuun, vaan talutti Bonnieta umpihangessa ihmeellisen kevyesti.

Ja äkkiä puiden välistä pilkotti valoa. Ilmestyi pyöreä katulamppu, salkoon nostetut lippurivit ja megafonin ääni, joka kuulutti viimeisten luokkien päättyneen.

Bonnien taluttaja kääntyi vielä kerran katsomaan minua tummilla silmillään. Hän hymyili apeasti, kääntyi ja palasi takaisin metsään. Tuijotin pitkään hänen peräänsä.

Seuraavana päivänä miehen musta takki oli kadonnut vieraskarsinan ovelta, johon olin jättänyt sen roikkumaan. Joku oli löytänyt kisatakkini puhelimineen ja palauttanut ne kisakansliaan myöhään illalla. Yritin kysellä, asuiko vuoristossa ketään, mutta kukaan ei sanonut juuta eikä jaata - ei ollut tarinoita metsässä kulkevista kummituksista, ei oudoista hahmoista, ei edes vuoristoon eksyineistä ratsukoista.

Eikä ystävällisistä mustatakkisista miehistä, jotka taluttivat eksyneet ratsukot takaisin kotiin.

Tuomarin kommentti: Aivan huima tarina! Huhhuh, kaikenlaiseen kulkijaan sitä voikin törmätä Walesin vuorilla - onneksi jännittävällä seikkailulla oli onnellinen loppu!
 

2. sija: Reita (VRL-02753) - Sand Pond

"Joo joo Riitta, kyllä mä pärjään."
"Reita, ihan sut tuntien, niin et sä välttämättä pärjää."
"Mulla on kännykkä."
"Niin ja sulla on mun hevonen myös! Kyllä mun pitäis lähteä mukaan!"
"Siellä on opastetaulut!"
"Mut Pond ei osaa lukea niitä, Reita! Vitsi jos sä hukkaat sen, niin se on kyllä sun viimenen tekos!"
"Mä mitää hukkaa!"

Niin me lähdimme itsevarmoina matkaan, emmekä meinanneet löytää enää takaisin. Sellaiseen hirveään eksymiseen riitti nimittäin hentoinen lumisade, vuorimaisema ja se että joku oli kääntänyt yhden ainoan opastekyltin osoittamaan kohti väärää polkua.

Kaikki alkoi niin, että käännyimme väärään suuntaan osoittavan kyltin perusteella oikealta polulta. En kauheasti pannut merkille mitään maamerkkejä, koska hermoni olivat edelleen riekaleina kilpailuiden takia. Päivänvaloa riitti hyvin, joten tutkin sen sijaan maisemia ja eläinten lumeen jättämiä jälkiä. Toivoin näkeväni jonkun elukan - pupun tai jopa peuran. Pond sen sijaan toivoi kai vain ruuan tulevan tänään etuajassa. Sitä ei olisi kiinnostanut enää kauheasti maastoilla, kun se koki jo tehneensä päivän työnsä hyppäämällä. Mutta eihän tällaista tilaisuutta vain voinut jättää käyttämättä. Oli niin hiljaistakin siellä kevyessä lumisateessa...

Lenkin piti olla lyhyt, mutta polku vain jatkui ja jatkui, ja muuttui koko ajan kapeammaksi ja vaikeammaksi. Ajattelin sen aina helpottavan pian. Seuraavan mutkan, seuraavan pusikon, seuraavan nousun jälkeen olemme perillä. Käännyimme takaisin vasta kun Pond ei olisi enää päässyt eteenpäin kuin suurin vaikeuksin. Alkoi hämärtää, mutta en vielä hätääntynyt. Emme voineet olla kauhean kaukana. Lähdimme seurailemaan omia jälkiämme, ja matka takaisinpäin sisälsi sen verran vähemmän nousuja, että olimme aika nopeita.

Jäljet loppuivat hetken kuluttua. Niihin oli satanut lunta. Risteykseen asti pääsimme suoraa tietä. Mutta kumpaan suuntaan meidän pitikään kääntyä? Olin ollut niin ajatuksissani menomatkan, että minulla ei ollut enää mitään käsitystä mistä olimme tulleet. Kaivoin siis puhelimen taskustani. Kyllä Google Mapsista jotain vihiä saisi. Pond maiskutteli kuolaintaan pää matalalla ja ohjat kaulallaan roikkuen, kun minä yritin päästä Google Mapsiin... Mutta siinä ei ollut kerta kaikkiaan minkäänlaista verkkoa. En päässyt katsomaan karttaa, en pystynyt soittamaan, enkä edes lähettämään viestiä.

Siinä vaiheessa alkoi tuntua aika kurjalta. Vaikka olen ihan aikuinen, olo oli ihan sama kuin jos eksyi lapsena äidistä vieraaseen supermarkettiin. Olin melko varma, että jäisimme siihen seisomaan, lumi peittäisi meidät, jäätyisimme kuoliaaksi ja lopulta sudet söisivät ruumiimme. Kukaan ei ikinä tietäisi, mitä meille kävi... Jopa aina rauhallinen Pond heilutteli levottomasti korviaan, kun istuin neuvottomana sen selässä.

Oli pimeää, eikä minulla ollut mitään muuta valoa kuin kehno kännykän taskulamppu. En uskaltanut valita polkua umpimähkään. Kai minä olin odottanut, että joku etsisi meidät. Sitten keksin pelastuksen. Se on Pondin maha.

"Pond", sanoin hevoselle, ja sen korvat kääntyivät heti minua kohti. "Mennään syömään, Pond! Syömään!" Pond epäröi hetken. Ei se suunnasta ollut epävarma, vaan siitä että olinkohan minä tosissani luvatessani sille ruokaa. Sitten sen korvat ponnahtivat eteenpäin. Se kääntyi vasemmalle ja lähti puolijuoksua kohti tallipihaa ja omaa tuttua kuljetusvaunuaan, jossa se tiesi ruokansa olevan.

Kuten arvata saattaa, Riitta oli raivoissaan. Onneksi Riitta raivoaa aina kerralla kunnolla, eikä sitten enää palaa aiheeseen. 

Tuomarin kommentti: Kuuluisat viimeiset sanat heti alussa, heheh. Mitäpä ei hevonen tekisi ruokansa eteen - varmasti keksisi keinon päästä kotiin vaikka kuusta. Hellyyttävä lopetus maastoseikkailulle - toivottavasti et ihan kauheita huutoja saanut!
 

3. sija: Nikki (VRL-14085) - Sex Sells di Sierra

"Sonja pliis, sulla on töitä. Mä pärjään kyllä!" vakuuttelin huvittuneena ystävälleni, joka ei millään halunnut päästää minua ja Shelbyä rentouttavalle kävelylenkille vuoristoon, kun tamman suoritus oli ohitse. "Miten mä voin olla eksysissä, kun kaikki näyttää samalta?" kysyin naiselta huvittuneena, ja sain vastaukseksi epäuskoisen, melkein kauhistuneen katseen. "Chillaa, se oli vitsi!"

Suuntasin siis kahdestaan pitkäjalkaisen puoliveritammani kanssa maastoon. Aitona italialaisena Shelby oli tottunut siihen, ettei lunta ikinä ollut paria senttiä enempää, eikä se selkeästi ollut mielissään, kun Walesin hanget ulottuivat sen polviin asti. Shelby yrittikin nostella jalkojaan mahdollisimman korkealle ja laskea ne ihan varovaisesti takaisin alas, mutta se upposi auttamatta uudestaan lumeen. Sitä oli tosin varsin huvittavaa seurata.

Ehkä liiankin huvittavaa, sillä havahduin jossain vaiheessa siihen, että taivas hämärsi jo, eikä opastekylttejä näkynyt enää mailla halmeilla. "Toto, I've a feeling we're not in Kansas anymore...", kerroin Shelbylle, ja pysäytin tamman katsellakseni ympärilleni. Käänsin hevoseni ympäri ja päätin seurata kavionjälkiämme takaisin, ja tovin se sujuikin varsin hyvin. Wales päätti sitten yhtäkkiä ruveta tupruttamaan lunta niskaamme, mikä hautasi jäljetkin. Näin itsekseni jo, kuinka kuolisimme nälkään Shelbyn kanssa keskellä Walesin vuoria. Totta kai olin jättänyt puhelimenikin tallille, jotta se ei tipahtaisi lumeen ja menisi rikki. Näin ainoaksi vaihtoehdokseni ottaa suunnan ylöspäin. Kehotin Shelbyn laukkaan ja nousin sen kaulalle, kun ruunivoikkoni laukkasi urheasti kinoksen läpi ylöspäin. Toivoin löytäväni jostain hyvän paikan katsella aluetta, jos löytäisin Daelwynin puiden seassa.

Harvapuisempaa paikkaa sai hyvän aikaa etsiä, mutta lopulta löysin paikan puiden välistä, mistä näki alas vuorien juurelle asti. Daelwynin löytäminen vaati runsaasti siristelyä ja senkin jälkeen pitäisi vielä osata navigoida koko matka sinne asti. Ulkona oli jo pimeä ja kylmyyskin pureskeli jo varpaitani, joten en hidastellut turhia palatessani Daelwyniin. "Nikki! Mä olin just lähettämässä partion ettimää sua!" Sonja torui hermostuneena, kun saavuin Shelbyn kanssa talliin. "Sori, me jäätiin ihastelemaan maisemia", väitin. Enhän minä nyt missään nimessä myöntäisi, että eksyin.

Tuomarin kommentti: Hahaah, ei tietenkään pidä myöntää eksyneensä! Kyllähän näissä maisemissa riittää ihasteltavaa tuntikausiksi, pilkkopimeässäkin... Or not.
 

 Virtuaalihevonen / SIM-game horse / Virtuaalitalli / SIM-game stable

Ulkoasun suunnittelu ja toteutus © Daisy VRL-14508
Taustakuva © Pixabay

©2019 Daelwyn ♡ - suntuubi.com